Girls just wanna have life, laugh, and yes, muscles.

sunnuntai 5. joulukuuta 2010

“the greatest victory in life is to conquer oneself.”

Treenit startattasivat uudella ohjelmalla tämän viikon alussa, vahvasti priorisoidaan heikkouksia ja pidetään volyymi (ja sitä myöden mm. kulutus) korkealla. Treenimotivaatio ei onneksi ole kärvähtänyt, toki muista dieetti-kliseistä, "offille" siirtymisen vaikeudesta, on saatu maistiaisia (miten sopiva sana tähän yhteyteen..) tässäkin osoitteessa!
Loppujen lopuksi asiat on hyvin yksinkertaisia, näin ainakin toivon, ja uskoisin että asiat pysyvät yksinkertaisina kun niistä keskustellaan, ajoissa. Varsinkin tilainteissa joihin on ajauduttu täysin "omasta syystä" (kisadieetti ja kisaaja-identiteetin havittelu) ihan yksinkertainen keskustelu ollee tehokkain lääke, sekä muutama uneton yö omia juttuja pähkäillen vahvistamaan lääkkeen vaikutusta on omiaan. ;)

"People should be champions of themselves. No achievement or trophy gives you that. I deal with a lot of emotionally damaged people who have “pro cards” or trophies (Scott Abel)".  Jokaisella on omat selviytymis- ja palautumismetodinsa, taikasanat joilla asioiden ymmärtäminen helpottuu. Kisojen jälkeinen aika suunnitellaan omia tulevaisuuden tavoitteita tukemaan, jos se kisaaminen kaikkineen ei ollut se oma juttu, on projektin jälkeinenkin aika varmasti erilaista kuin henkilöllä jota kisakärpänen pääsi puremaan Paremman kerran. Väittäisin, että jälkimmäisillä ihmisillä itsetarkastelu on kivuliaampaa/sairaammalla pohjalla kuin niillä, jotka päästävät irti, ja suuntaavat katseet kohti uusia haasteita (riippuen tietysti uusien haasteiden laadusta) eivätkä peilaa elämässä onnistumistaan esimerkiksi kehonsa suotuisilla/epäsuotuisilla muutoksilla; kyllä, se on juuri niin raadollista kuin miltä se kuulostaa. Kuten olen jo aiemmin maininnut, oma valmentajani on sen verran spesiaalitapaus (pelkästään positiivisessa mielessä!;)) että mulle tämä life after competin' -aika on tehty mahdollisimman helpoksi, ja Siltikin nämä viikot eivät ole olleet todellakaan pelkkää tulipunaisilla ruusuilla astelemista, mieli vikuroi kuin mikäkin villihevonen. "Sure people like my self, we can provide the map; but “the map is not the territory” as the saying goes. You must take that trip yourself. And you don’t have to go far away to get there. You do however have to go deep.(Scott Abel)".

Oman valmentajan lisäksi olen päässyt puhumaan asioista muiden naiskilpailijoiden kanssa, ja kokemukset tuntuvat olevan hätkähdyttävän samantyyppisiä meillä kaikilla. Tällaiset pienetkin juttuhetket kohtalotovereiden kanssa voivat olla todella terapeuttisia, tai sitten ne hieman pidemmät paatokset niitäkin enemmän! Vertaistuki on tässäkin kohtaa toimiva ja kustannustehokas hoitomuoto, "Hei olen Emma...." jne :) Useimmiten ollaan todettu näiden vastoinkäymisten ja vastausten etsimisen olevan kantava juju tässä harrastuksessa; miksi hakea balanssia jonkin näin "epäluonnollisen" asian kautta elämäänsä? Sitä en tiedä, mutta se on varmaa että sellainen ihminen taitaa olla melko kunnianhimoinen?!

Ainakin me naiskilpailijat (useimmat?) rakennamme jonkinlaisen (sairaanloisen) rakkaussuhteen ruokaan dieetin aikana, miehet taitavat olla tämänkin asian suhteen hieman yksioikoisempia. Eikö ruokaa saisi rakastaa? Kyllä saa, mutta rakkauttakin on erilaista, tai ainakin niitä suhteita. Miettikääpä vaikkapa parisuhteita esimerkkinä, eikö sellainen (rakkaus)suhde ole pidemmän päälle hedelmällisin, jossa toiseen ei ripustauduta ja koko omaa elämää ei eletä toisen kautta; eikä tuolloin omista epäonnistumisista ole tarvetta syyttää kumppania? Eikö tuollainen elämä ole kaikinpuolin tasapainoisempi ja antoisampi? Huomaatko miten samanlaisen suhteen kilpailija voi rakentaa ruokaa kohtaan? "I was at a seminar on how personal trainer Rikshosoitalet Yngvar Andersen gave the final presentation. During the residents, he joked that he had sustained a slipped disc because he did not even manage to follow their own advice, which he daily gives to others, and he joked around with the 'easy' it is to guide others in the right direction, but that it is 'worse when one comes to himself'. And there I sat, and thought that where you hit the nail on the head, because it is something I've thought many times, it is just that. (Ida Markussen)".

Osittain omaa toimintaa ja ajatuksia voi selvittää tarkastelemalla kehon toimintoja, hormonaalisia muutoksia jne, ja mielestäni nuo pointit on erittäin tarpeellista ymmärtää; se helpottaa omien, varsinkin niiden käsittämättömien, fiiliksien läpikäymistä ja ymmärtämistä, miksi toimin (taas) näin (tyhmästi!)? Jippii, voin siis syyttää hormoonitoimintaani Kaikesta!! Kyllä osittain voit, mutta asianhaara b. onkin, taivutko sen valtaan ja tukeeko toimintasi tavoitteitasi? Oikea (kestävä) nautinto tulee kuitenkin siitä kun toimimme omien arvojemme mukaisesti, asetamme tavoitteita ja saavutamme ne. Ja hei, mehän halutaan tehdä mahdottomasta mahdotonta jo ihan pelkästään kisakuntoon pääsemisellä, kyllähän me nyt yksiä hormooneja vastaan voidaan taistella, heh. Maailma on pullollaan kaikenlaisia Pikavippejä, niihin turvautuminen ei kuitenkaan tuo helpotusta pidemmän päälle. "When your behavior corresponds with your values you feel better about yourself. You are tending both garden and gardener. And conversely when you compromise your values you feel worse about yourself. Compromising your values means your self-confidence, self-image, and self-esteem go down. They certainly don’t go up; nor do they stay neutral. This is usually where the whole process of self-denial begins……. This is why the popular saying rings so true that “your talk may fool lots of people but your behavior never fools yourself.(Scott Abel)"

Monet ovat varmasti yrittäneet kirjoittaa tai kuvailla omia tuntemuksiaan kisakaudelta pois siirryttäessä, ja selittäminen saattaa tuntua yhdeltä isolta kliseiden viljelmältä ja jääkin helposti sikseen; Hitto! en mä halua olla näin inhimillinen! En ole ollut viimeiseen 20 viikkoon, miksi nyt pitäisi!!?. Ja siksi toisekseen, vaikka kokemukset ovat hätkähdyttävän samankaltaisia, asiat koetaan aina todella yksilötasolla ja yksilöllisissä olosuhteissa.

 Lainatakseni vielä lauseen Fit-lehdestä; "hienoimmat asiat ovat usein kliseisiä ja kuulostavat naiiveilta, mutta käytännössä ne eivät sitä ole." Oma tavoitteeni on rento balanssi, niin kilpailemiseen kuin "normaali"elämään ja varsinkin niiden välille. Täysin tavoitettavissa oleva asia, tässä välissä vaan pitänee hieman pukitella ja viskoa päätään... Työt ei lopu tekemällä eikä ruoka syömällä ;).

-Emma

(Lainaukset: http://www.siouxcountry.com/showpost.php?p=368671&postcount=4 ja http://nemic.blogg.no/1290534305_spiseforstyrret_du_je.html ).

2 kommenttia:

Satu kirjoitti...

Oi ja voi, miten loistavaa tekstiä taas rakas ystäväiseni! Mä en tietysti voi jakaa noita tuntemuksia kisadieetin jälkeisistä fiiliksistä, mutta olet niin oikeassa niiiiin monen jutun suhteen.

Toi kisaaminen olisi kyllä mielenkiintoinen kokemus siinä mielessä, että saisi selville olisko se "se" juttu vai ei. Voisi sitten ainakin lähteä rauhassa kohti uusia haasteita, tai sitten vain koukuttua body-elämään entistä pahemmin. Vaikka mähän oon vaan tällainen puolisairas harrastelija. Mut saahan (ja pitää!) haaveita aina olla:)

Oli kiva nähdä tänään:)

emr kirjoitti...

Hejpsan Satu! Mä veikkaan että noita juttuja voi kyllä peilata toisaalta moniin elämän osa-alueisiin, ei vain kisadieettaamiseen. Jos tosissaan kisa-ajatuksia tulee pyöriteltyä päässä usein, niin suosittelen, se antaa ihan uuden ulottuvuuden kummiskin harrastukselle. Ja kun sut nyt satun tuntemaan, niin veikkaan, ja tiedänkin, että lähtisit hommaan tosissas ja täydellä panoksella!